ajatuspajoista

Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin
artikuloimaan vakuuttavasti koulun suuntia viitoitettaessa. Kriittisten
valmiuksien kohentaminen on sosiaalistamista eli yhteiskuntaan
yhdentämistä vain yhtä paljon kuin se on myös vapauttamista
alamaisuudesta ja vapautumista ennakkoluuloista. Vaikka
koulun soisikin antavan työelämävalmiuksia yleisten taitojen rinnalla,
kansalaiset eivät jätä töihin lähtiessään arvostelukykyään
kotiin. Jos valistus merkitsi preussilaisen filosofin Immanuel Kantin
(1724–1804) sanoin ”ihmisen ulospääsyä hänen itse itselleen
aiheut tamastaan alaikäisyydestä”, sivistävässä opinahjossa täysiikäistyvät
nuoret rohkaistuvat ja kouliintuvat käyttämään omaa
mutta perustaltaan jaettua ja yhteisesti ravittua järkeään. Minkä
tahansa tiedon ja taidon oppimisen iloihin kuuluu irtiotto oppimattomuudesta
ja yltäminen oppimisen itsensä oppimiseen ja sen
kaksin kertaisiin riemuihin.
Vastavoimat
Viimeistään Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksista alkaen
on länsimaissa uskottu kansansuvereniteettiin ja sen vaatimiin
avoimeen tiedonsaantiin, vapaaseen lehdistöön ja vallanpitäjiä kurissa
pitäviin oppivaisiin kansalaisiin. Käsityksen puolesta onkin
jouduttu kamppailemaan jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa. Yleisenä
periaatteena on kuitenkin pysynyt kutakuinkin sama näkökanta:
kun hallitut tai päätöksenteon kohteet osaavat hankkia ja
punnita tietoa, he pystyvät ohjaamaan hallitsijoita tai päättäjiä
suuntaan, joka tarkentuu etuja sovitellen ja asiakokonaisuuksista
ainakin verraten järkiperäisesti keskustellen. Näiden asioiden taitamiseen
suomalainen koulu kasvattaa nuorisoa.
Sillä on kuitenkin kilpailijansa. Ajattelutaidot kiinnostivat kasvatustieteilijöiden
lisäksi myös kommunikaatio- ja organisaatiotutkijoita.
Heihin kuului yksityisessä Denverin yliopistossa viestinnän
professorina vaikuttanut yhdysvaltalainen George T. Vardaman
(1920–2002). Hän ilmaisi 1959 huolensa ”kehittyneiden lukuja
ajattelutaitojen” puutteesta monimutkaistuvassa työelämässä,
joka pakotti työntekijät ottamaan kotiläksyikseen vaativaa ammattikirjallisuutta.
Vaikka hän keskittyikin kommunikoimisen
”tehokkuuteen”, Vardaman sivusi kriittisyyden tarvetta, jota hän
korosti 1968, 1970 ja 1973 ilmestyneissä yritysviestintäkirjoissaan.
34