ajatuspajoista

Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin
Varsinainen itseaputeollisuus syntyi vasta 70-luvulta alkaen.
Siitä pitäen käsite on yhdistynyt nimenomaan epäpoliittiseen tai
vallitsevat olot epäsuorasti vahvistavaan, itsensä hoitamisesta ja kehittämisestä
kiinnostunutta yksilöä hellivään tai hätistelevään ajatusmaailmaan.
Keskellä hurjinta 90-lukulaista self-help-huumaa,
yhdysvaltalaiset demokratia-aktivistit Moore Lappé & Du Bois
yrittivät maltillisesti hillitä ”liikkeen” hurmahenkeä: ”Itseapubestsellerit
valmentavat meitä löytämän itsemme itsetutkiskellen […]
ja työstämällä rakkauden ja hallinnan aihelmia lähisuhteissamme.
Monet näistä tekniikoista saattavatkin parantaa elämämme laatua,
mutta ne eivät yksinkertaisesti riitä tuottamaan haluamaamme
yksilöllistä onnea tai haluamaamme yhteiskuntaa.” Kirjoittajat
vannoivat yhteisiin asioihin osallistumisen nimeen. Viesti meni
kenties perille joillekin lukijoille, mutta seuraavien vuosikymmenten
kehitys todistaa jollei yksilöitten niin ainakin oma-apuliikkeen
itsensä kyvystä ”julkiseen sekaantumiseen”. Ainakin se on menestyksellisesti
osannut kaupata itsekehitystä yhteisökehityksenä ja
oma-apua poliittisena konsultaationa. Viimeistään sosiologi Mc-
Geen Self-Help Inc.istä (2005) lähtien itseapua on ollut mahdoton
hahmottaa kokonaisuutena ilman osiossa II.3 mainitun ’uuden
työn’ asiayhteyttä. Välttääkseen moralisointia McGee painotti
oma-avun suosion syynä mieluummin markkinoiden mullistusta
kuin itseparantelijoiden itsekeskeisyyttä: yksilöt yrittivät pysyä
työelämän uudistusten tasalla ja kehittää itseään kuin muutoskonsultti
organisaatiota. Ramagen tapaan hänkin keskittyi Coveyyn,
mutta ammensi myös amerikkalaisen self-made manin ”ideologisen
rakennelman” uskonhuuruisesta historiasta.
Ylkkärin jutussa Hämäläinenkin korosti mediamurroksen sijasta
yleisen puheen uutta fokusta. Erilaisten terapioiden kohteeksi
hahmottuvaan minään keskittyvä psykologinen ihmiskäsitys lyö
hänestä kättä utilitaristiselle hyvän maksimoinnille. Mitä hatarampaa
tarinaa tarjotaan, sitä varmemmin sitä saattelee mukatieteellinen
sävy. Hämäläinen yhdistää McGeen malliin paisuvan itseapukulttuurin
työpaikkojen jatkuvaan kehittämiseen, jossa alati uusin
konstein koulitaan työntekijöistä ensiluokkaisia elämänhallitsijoita,
stressinsietäjiä, joustajia ja sopeutujia. ”Yritys valmennuksen
ja self-helpin raja on jo pitkään ollut häilyvä”, toteaa puolestaan
Hallamaa.
126