ajatuspajoista

Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin
FA:n kirjoituksissa nämä ovat sekoittuneet. Tämä on hämmästyttävää,
kun ottaa huomioon Martelan huomattavan asiantuntemuksen
Decin & Ryanin teorioista. Ne selittyvät luontevimmin
siitä, että hän ei taas ole kasvatustieteellisen keskustelun tuntija.
Alaluvussa III.9 jo eriteltiin tapaa, jolla ’sisäinen motivaatio’ oli jo
pitkään kuulunut suomalaiseen tutkimukseen ja tietokirjallisuuteen.
Siihen voi nyt lisätä, että myös kasvatustieteilijät olivat selvitelleet
sitä kauan ennen FA:n uutuusväitteitä. Reijo Byman eritteli
’uteliaisuuden’, ’kiinnostuksen’ ja ’sisäisen motivaation’ suhteita
oppihistoriallisestikin ansiokkaassa tutkimusartikkelissaan jo
1995. Väiteltyään 2001 hän kirjoitti myös aiheesta yleistajuisesti
Uusikylän toimittamaan antologiaan Luovuutta, motivaatiota,
tunteita (2002). Huomata sopii, että Deci & Ryan kirjoittivat yhdessä
varhaisessa yhteisartikkelissaan 1981 uteliaisuudesta ja itseohjautuvasta
taikka -ohjatusta eli -direktoituvasta tai -direktoidusta
oppimisesta.
Ylimalkaan FA ei ole osannut tai halunnut tutkivassa journalismissa
ja tietokirjoissa tyypillisellä tavalla selvitellä teoreettisten
inspiraatioittensa alkuperää tai aiempaa hyödyntämistä tieteessä.
Tämä on siitä omituista, että Lewis-tohtorina Järvilehdon pitäisi
tuntea pragmatistista ajatteluperinnettä, josta motivaatioteorian
voi sanoa juontuvan. ’Intrinsisestä motivaatiosta’ kirjoitti jo Jamesin
oppilas Robert S. Woodworth (1869–1962) Dynamic Psychologyssaan,
(1918), kuten Deci auliisti myönsikin 1975 viitaten myös
Woodworthin myöhäisteokseen Dynamics of Behavior (1958) sekä
Robert W. Whiten (1904–2001) antamiin herätteisiin. Sen sijaan
Deci ei mainitse niin ikään Jamesin pohjalta tahto- ja vaikutinoppiaan
kehitellyttä E. Boyd Barrettia (1883–1966), joka ehti puhua
in- ja ekstrinsisestä motivoitumisesta jo Motive-Force and Motivation-Tracksissaan
(1911). Hän ei liioin viittaa käsiteparia ruotivaan
retoriikan, tulkinnan ja argumentoinnin filosofiseen merkkiteokseen,
esimerkiksi raportissa kuullulle Ramagelle olennaiseen
Kenneth Burken (1883–1966) A Grammar of Motivesiin (1945).
Kaikki nämä Decin tunnustamat ja mahdolliset virikkeet sekä
tähdelliset vertailukohdat jäävät filosofianakatemialaisilta puimatta.
”Itseohjautuvuus teoria” nousi ”2000-luvun motivaatiopsykologian
valtavirtateo riaksi”, toteaa Hauskan oppimisen vallankumous
tylpästi yrittäen samaan aikaan esiintyä jonkin upouuden
390